Australian oppeja: Potilassiirtojen puutteet on korjattava

Tiina Koutajoki Ajankohtaista, Blogi

Kriittisesti sairaan tai loukkaantuneen potilaan siirto hoitolaitoksesta toiseen tapahtuu Suomessa vaihtelevin käytännöin. Julkiselta puolelta puuttuu kansallisen tason yhtenäinen toimintamalli, eikä lääketieteessä juurikaan tunnisteta hoitolaitossiirtojen merkitystä osana hoitoketjua. Kuulostaa pahalta, eikö? Voisimmeko ottaa oppia Australiasta?

Näkemykseni Suomen hoitolaitossiirroista ovat vahvistuneet työskenneltyäni viime kuukaudet täällä Australian New South Walesin alueella, missä suuri osa Sydneyn lääkärihelikopteriyksikön ensihoidon tehtävistä on vaativia hoitolaitossiirtoja. Kokemukseni ovat paljastaneet minkälaisia puutteita ja kehitystarpeita suomalaiseen potilassiirtoon liittyy. Siinä missä Suomessa kriittisesti sairaiden potilaiden siirrot toteutetaan vaihtelevilla järjestelyillä alueesta riippuen, täällä ne hoidetaan yhteisen, kaikkien tunteman järjestelmän puitteissa.

Australiassa vaativista potilassiirroista vastaavat käytännössä aina työtä päätoimisesti tekevät ensihoitaja ja lääkäri. Vain erittäin poikkeuksellisessa tilanteessa lähettävän hoitolaitoksen henkilökuntaa lähtee mukaan. Tämä turvaa siirtotoiminnan tasalaatuisuuden ja toisaalta keventää lähettävän hoitolaitoksen kuormitusta.

Hoitolaitokset pyytävät kuljetuksen erillisestä koordinaatiokeskuksesta, joka toimii paikallisen hätäkeskuksen välittömässä yhteydessä. Tällöin siirto annetaan kiireellisyysluokiteltuna tehtävänä. Kohteeseen matkatessa koordinaatiokeskuksen erikoislääkäri ohjeistaa paikallista henkilökuntaa potilaan hoidossa, sillä tavoittamisajat voivat olla hyvinkin pitkiä. Niin hoitolaitokset kuin ensihoitojärjestelmä tuntevat keskitetyn siirtotoiminnan hyvin ja osaavat hyödyntää sitä.

Maantiede tietenkin vaikuttaa vahvasti Australian siirtojärjestelmän tarpeeseen. Pitkien etäisyyksien takia kuljetuksiin käytetään kopteria tai lentokonetta, jotta potilas pääsee nopeammin hoitoon oikeaan hoitopaikkaan. Tällöin paikkakunnan mahdollisesti ainoaa ambulanssia ei sidota siirtoon useiden tuntien ajaksi. Vastaavanlainen asetelma toimisi Suomessakin. Toisaalta Sydney HEMSin henkilöstöä käytetään potilassiirtoihin lyhyemmilläkin matkoilla, jolloin välineenä voi olla esimerkiksi oma siirtoambulanssi.

Mikä Suomen järjestelmässä sitten on vialla? Lähinnä se, että sitä ei ole. Kärjistäminen on epäreilua, mutta teen sen silti. Suomessa potilaan siirrosta vastaa pääsääntöisesti paikallinen ensihoitoyksikkö, joka pahimmassa tapauksessa jää kiireen takia ilman riittävää tukea.

Hoitolaitoksesta voidaan tarjota mukaan saattaja, joka kuitenkin valitettavan usein on se kaikista kokemattomin lääkäri. (Tai vaikka kokemusta olisikin, ei sitä välttämättä ole juuri potilassiirroista tai peruselintoimintojen ylläpidosta.) Alueesta riippuen esimerkiksi aivoverenvuotopotilas voi joutua matkaan kokonaan ilman hoitoa, enintään nimellisen saattajan turvin. Toisaalta ymmärrän, ettei hoitolaitossiirtoihin juurikaan liikene henkilöstöä jo nyt ylikuormitetuista päivystyspisteistä.

Toki on myös hoitolaitoksia, joilla on mahdollisuus aloittaa esimerkiksi aivoverenvuotopotilaan tavoitteelliset hoidot ja huolehtia peruselintoiminnoista sekä tarjota matkaan osaava saattaja. Harmittavinta tässä kaikessa on silti se, että vaativien hoitolaitossiirtojen toteutuksessa ei potilasturvallisuuden osalta liene tapahtunut merkittävää edistystä vuosien saatossa.

Tarkoitukseni ei missään nimessä ole väheksyä ensihoitajia, sillä leijonanosa heidän toteuttamistaan siirroista sujuu moitteetta. Voin ylpeänä todeta, että osa täällä Australiassa lääkäriyksikön suorittamista hoitolaitossiirroista sujuisi täysin ongelmitta suomalaisten ensihoitajien tekeminä.

Kahden maan välisen vertailun perusteella esitän, että suomalaisten lääkäriyksikköjen toimintaa pitäisi painottaa ainakin jossain määrin seulomaan ja tukemaan kriittisesti sairaiden tai loukkaantuneiden potilaiden hoitolaitossiirtoja. Tasapaino varsinaisten ensihoitotehtävien ja hoitolaitossiirtojen välillä edellyttäisi suunnittelua, mutta sopiva ratkaisu riittävällä palveluntuotannolla olisi varmasti löydettävissä.

Antti Kämäräinen kirjoittaa blogia vuoden mittaisesta työjaksostaan lääkärinä Sydneyn HEMS-yksikössä Australiassa. Henkilökohtaisen oppimisen ja kehittymisen lisäksi hän tarkastelee kansainvälisesti laadukkaana tunnetun yksikön toimintatapoja ja ammentaa eväitä kotimaisen HEMS-toiminnan kehittämiseksi. Lisätietoa Sydneyn yksiköstä löytyy osoitteesta www.sydneyhems.com.