Potilastarina: Tilalle tuli aikaa

Tiina Koutajoki Ajankohtaista

Haukiputaalla asuva Paason perhe kohtasi järkyttävän onnettomuuden kesällä 2018. Alun shokin sekä epävarmojen ja raskaidenkin vaiheiden jälkeen kokemuksesta koitui myös paljon hyvää. Hellekesän perinteiset riemut olivat kiellettyjä, mutta tilalle tuli jotain muuta: aikaa olla yhdessä, pelailla, istuskella ja jutella. Kenelläkään ei ollut kiire. 

Kahdeksanhenkisen Paason perheen kiireet karisivat heinäkuun toisena päivänä Äänekoskella sijaitsevalle Liimattalan pellolle. Oli Suviseurojen päätöspäivä, ja kymmenet tuhannet ihmiset pakkautuivat autoihinsa ja pyrkivät pois alueelta. 

Myös Paasot tekivät lähtöä, mutta ensin piti odotella turvallisuustoimikuntaan kuuluvan Antti-isän vapautumista purkutöistä. Äiti Kaija-Liisa oli perheen pienimpien lasten kanssa asuntovaunulla pakkailemassa. 

Viisivuotias Joona ja hänen isoveljensä Leevi menivät läheiselle kioskille alennusmyynteihin. Ostettuaan jäätelön ja limsapullon Joona lähti veljensä kintereillä kävelemään takaisin asuntovaunulle. Pieni poika ei nähnyt isoa maasturia eikä maasturikuski nähnyt pientä poikaa. Yhtäkkiä auton rengas oli mennyt Joonan pään ja rintakehän yli. 

Onnettomuuspaikalle tuli nopeasti paljon ihmisiä: lääkäri läheiseltä ensiapuasemalta sekä lähistöllä sattumalta olleita muita terveydenhuollon osaajia ja muita avuliaita auttajia. 

– Jäin kauemmaksi väkijoukon taakse. Olin shokissa, enkä yksinkertaisesti pystynyt menemään lähemmäksi, Kaija-Liisa kertaa tapahtumia. 

Joku oli jo soittanut Hätäkeskukseen, ja ensimmäisenä paikalle tuli ambulanssi. Tehtävälle hälytettiin myös FinnHEMSin Kuopion lääkärihelikopteri, jonka lentoaika kohteeseen oli noin puoli tuntia. Matkaan lähtivät ensihoitolääkäri Tuija Kokkonen, ensihoitaja Miikka Kekkonen ja lentäjä Joachim Berggårdh. Tilannearvion jälkeen Joonaa päätettiin lähteä kuljettamaan ambulanssilla helikopteria vastaan. 

– Tiesin, että helikopteri hälytetään vain silloin, kun on paha tilanne. Ambulanssikyyti olisi ollut jotenkin helpottavampi. Ei siitä voi selvitä, ei siitä voi selvitä, hoin itselleni. Jälkeenpäin tajusin, että juuri helikopterikyyti taisi olla poikamme pelastus, Kaija-Liisa miettii. 

Ambulanssin ja helikopterin kohdatessa ensihoitolääkäri pääsi arvioimaan Joonan tilanteen.

Epäiltyjen pään vammojen takia poika tarvitsi neurokirurgista hoitoa, joten hänet päätettiin kuljettaa helikopterilla Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Ennen lentomatkaa Joona nukutettiin ja hänelle laitettiin hengitysputki. 

Antti oli kuullut onnettomuuteen liittyvää viestiliikennettä viranomaisverkko Virven kautta. Vasta kun potilasta siirrettiin helikopteriin, hän sai tietää, että kyse oli hänen omasta pojastaan. 

– Olen työskennellyt palomiehenä ja ollut useissa onnettomuustilanteissa. Mutta kun kyse on omasta lapsesta, tilanne on ihan erilainen. Uhri voi tosiaan olla meistä kuka vain, Antti sanoo ja vaikenee. 

Seuraavat tunnit olivat raskaimmat. Vanhemmat ja Joonan sisarukset olivat epätietoisia siitä, miten perheen pienimmälle, eloisalle ja sosiaaliselle kuopukselle käy. 

– Meille ei annettu toivoa suuntaan eikä toiseen, Antti sanoo. 

Aivoverenvuodon lisäksi Joonan keuhkoissa oli useita ruhjeita sekä molemminpuolinen ilmarinta, kasvoilla oli autonrenkaan jättämät jäljet, molemmat solisluut ja useita kylkiluita oli murtunut. Mahdollisen aivovamman laadusta ei ollut tietoa. 

Kun poika parin päivän päästä heräsi teho-osastolla, oli helpotus suuri. 

– Äiti, mä oon jäänyt auton alle. Missä mun limsapullo on, Joona kysyi heti perään. 

– Emme tienneet, mitä olisi luvassa, mutta lauseet kertoivat lupaavia uutisia aivojen toiminnasta. Se rauhoitti mieltä. Joonan tila oli yhä kriittinen mutta vakaa, Kaija-Liisa muistelee. 

Antilla oli ollut paljon tärkeältä tuntuvia odotuksia alkavan kesäloman suhteen. Yllättäen loma alkoikin sairaalan teho-osastolla. 

– Siellä istuessa ei enää ollut väliä, pääseekö mökille ja onko hyvä veneilysää. 

Onnettomuuden ja siitä aiheutuneiden vammojen lisäksi perheen oli hyväksyttävä ja vastaanotettava myös muita vastoinkäymisiä. Joona poti traumakipua, minkä takia hän aluksi pelkäsi muiden liikkeitä ja kosketusta. 

Reilu viikko onnettomuuden jälkeen he pääsivät Kuopiosta kotiin.

Vanhemmat kävivät jaksamisensa äärirajoilla ja kannattelivat vuoron perään toisiaan ja perhettä. Väsymys painoi, mutta samalla tuettiin Joonan toipumista: valvottiin unta, annettiin kipulääkkeitä, käytiin kontrolleissa Oulun yliopistollisessa sairaalassa ja tehtiin sinnikkäästi puhallusharjoituksia. 

Vanhemmat olivat ympärivuorokautisessa hälytystilassa valmiina reagoimaan, jos Joona sairastuisi esimerkiksi keuhkokuumeeseen. Lisäksi toipumiseen kuului Joonan psykoterapia. Ajan kuluessa myös kaikkien muiden perheenjäsenten on täytynyt korjata vaurioitunutta turvallisuudentunnettaan. 

Trampoliini ja Joonan polkupyörä vietiin varastoon piiloon. Ei menty uimarannalle eikä HopLopiin. Venekin pysyi loppukesän kiinni laiturissa. Kesä 2018 ei jäänyt mieleen superhelteistään vaan jostain ihan muusta. 

– Saimme yhä enemmän aikaa olla lasten kanssa. Vaikka ei tietenkään toivoisi, että sitä saa näin karulla tavalla, Kaija-Liisa huokaisee. 

Talon eteisessä on taulu, jossa lukee: Aikaa on aina riittävästi. 

– Onnettomuuden myötä kalenteri tyhjeni aivan itsestään. Asiat saivat uudet mittasuhteet ja arvojärjestyksen. Aikaa on aina riittävästi siihen, jonka kulloinkin koemme tärkeäksi – syystä tai toisesta, Antti muotoilee. 

Joonan toipuminen tapahtui lähes yhtä nopeasti kuin onnettomuuskin.

Jo muutaman kuukauden jälkeen arki haukiputaalaisperheessä alkoi palautua tutuille urilleen. Nyt kuopus pelailee jääkiekkoa ja sählyä siinä missä kaverinsakin. 

– Lapset ovat ihmeellisiä. Hän on nykyään vielä entistäkin vilkkaampi, vanhemmat sanovat hymyillen. 

Joonasta tulee isona panssaripoliisi. 

– Semmonen joka tulee apuun, jos joku yrittää ryöstää aseella kaupan, hän selittää. 

Panssari pojalla jo onkin, ihan omasta takaa. Muuten hän ei olisi selvinnyt sieltä Liimattalan pellolta.