Onneksi kohta on joulu. Tämän lauseen olen kuullut viime aikoina usein, ja itsekin olen sitä hokenut. Pimeään syöksyvät marras-joulukuun päivät ovat väsyttäneet meitä kaikkia. On lottovoitto syntyä Suomeen. Vai onko?
Aamulla töihin pyöräillessäni – välillä pyörää ajoradalle jääneiden lumiröykkiöitten yli kantaen – ei ihan siltä tunnu. Yön yli päivystänyt ensihoitolääkäri kertoo vuoronsa tapahtumista samalla, kun juomme yhdessä kahvit.
Katselen hetken väistyvää, joulukuista aamua, kunnes siirryn tietokoneelle. Päiväni menee toimistohommissa, tukikohdan päivälääkärin huolehtiessa päivittäisrutiineista, varustetarkistuksista ja operatiivisesta toiminnasta. Hän myös vastaa puhelimeen, kun toiminta-alueemme ensihoitajat tiedustelevat hoito-ohjeita.
***
Ensihoidon ja lääkäriyksiköiden loppuvuosi on usein kiireinen: puhelimet soivat ja tehtäviä on paljon. Potilastyön lisäksi itse kunkin kalenterit täyttyvät erilaisista ”muista tehdä, muista hoitaa”-merkinnöistä, joista pitäisi suoriutua ennen joulunpyhiä.
Kuopion suunnalla on loppuvuonna ollut lohdullisen vähän onnettomuuksia, mutta sairastumisia sitäkin enemmän. Ilmiö on tuttu myös päivystyspoliklinikoilla, jotka tuppaavat ruuhkautumaan juuri ennen joulua. Sellainenko se ihmisen mieli on? Haluaako se ennen kauan odotettuja vapaita hoitaa kiireiden alta myös sairastumiset pois? Emme kai me joulun takia stressaa itseämme hengiltä?
***
Aina kiirettä ei voi hallita. Tänään miehistö ei ole päässyt syömään, vaikka kello on jo kaksi iltapäivällä. He ovat lentäneet useille tehtäville, ja lääkäri on saattanut yhden potilaan Kuopion yliopistosairaalaan. Kun aamu alkaa vauhdikkaasti, useimmiten koko vuorosta tulee kiireinen. Aavistan, että niin käy nytkin.
Työn luonteeseen kuuluu, että omia töitään ei juuri voi valita. Silloin mennään, kun lääkäriyksikköä tarvitaan. On pidettävä itsestään huoli juomalla riittävästi ja pitämällä haalareissaan mukana pientä naposteltavaa.
Uskallan silti väittää, että kiire on ennen kaikkea mielentila. Jo se, että tiukasti aikatauluttaa itselleen asioita, saa meissä aikaan levottomuutta – varsinkin jos aikataulu jostain syystä ei toteudukaan suunnitelmiemme mukaisesti.
Priorisoinnin tärkeää taitoa tarvitaan sekä työelämässä että kotona. Lääkärihelikopteritoiminnassa tärkeintä on äkisti sairastunut tai vammautunut potilas, jonka luokse lähdemme viiveettä. Silloin on laitettava syrjään kaikki muu. Joskus samanaikaisesti eteen tulee toinenkin tehtävä, ja silloin olemme vaikean tehtävän, valinnan edessä. On vain toivottava, että puutteellisilla tiedoilla lopulta päätyy oikeaan lopputulokseen. Tehtävän jälkeen, varustetäydennyksistä ja paperitöistä huolehdittuaan voi sitten miettiä, mitä alun perin sille päivälle olikaan suunnitellut.
On rauhoittavaa huomata, että ihminen pystyy yleensä tekemään vain yhden asian kerrallaan. Kun keskittyy hetkeen ja hoitaa senhetkisen työn mahdollisimman hyvin, saa kiireenkin väistymään taka-alalle. Olen huomannut , että se auttaa myös kaamoksen tuomaan väsymykseen. On voimaannuttavaa, kun mieli ei harhaile eikä häröile edellä vaan on samassa paikassa kuin kehokin.
***
Kuulen radiosta, että miehistö on viimein päässyt ruokailemaan läheiseen lounasravintolaan. Hymyilen itsekseni; he ovat taukonsa ansainneet. Itse jatkan vielä hetken toimistohommia. Lyhyen hetken päivä oli kirkas, ja nyt se on siniseltä huokuva, lumenvalkoinen, hiljainen. Taivaan pilvet ovat väistymässä, joten ehkä näen kotimatkalla tähtitaivaan. Kevyen pakkasilman hengittäminen tuntuu hyvältä keuhkoissa. Onneksi kohta on joulu.
Kirjoittaja Pamela Hiltunen on anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri ja FinnHEMSin Kuopion FH60 -tukikohdan vastuulääkäri.
FinnHEMSin blogissa suunvuoro annetaan vuorotellen eri alojen ammattilaisille, jotka omalta osaltaan pitävät huolen siitä, että lääkärihelikopterit päivystävät valtakunnallisesti vuoden jokaisena päivänä ja kiireistä apua tarvitsevat saavat laadukkaan, elintärkeän ensihoidon.