Loppukesän aamu kaarinalaisperheessä oli niin tavallinen kuin olla ja voi. Pihalla pärähti mopo käyntiin, kun 16-vuotias Eero lähti kouluun. Alkamassa oli hänen toinen koulupäivänsä Turun ammatti-instituutissa. Eeron äiti söi keittiössä aamupalaa. Sitten hän yhtäkkiä tunsi, että kaikki ei ollut kohdallaan.
Eeron pitkä tie kaarinalaiselta pellolta ambulanssilla TYKS:iin ja takaisin kotiin vei kuukausia. Lue Eeron koko tarina.
Eeron tarina kokonaisuudessaan myös alla.
Talon ohi meni paloauto. Sitten ambulanssi. Pelko siitä, että omalle pojalle oli tapahtunut jotain, voimistui.
Seuraavaksi ulkoa kuului voimistuva helikopterin ääni.
Äidin oli pakko päästä ulos. Hän ryntäsi autoonsa, ajoi tielle ja näki jo kaukaa tutun mopon. Ambulanssiin siirretty Eero oli tajuton eikä reagoinut mihinkään. Rannesyke tuntui hyvin heikosti. Perna ja maksa vuosivat massiivisesti, sääressä oli avomurtuma ja keuhkot olivat painuneet pahasti kasaan. Kypärä oli yhä pojan päässä, mutta kasvoissa näkyi ruhjeita ja aivoissa oli verenvuotoa.
Vain hetkeä aiemmin poika oli kaartanut mopollaan kotitienhaarasta tielle. Muutaman sadan metrin jälkeen mopo oli törmännyt roska-autoon ja Eero paiskautunut pellolle.
– Kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä. Sen me olemme nyt oppineet, Eeron äiti sanoo.
Kello oli puoli kahdeksan elokuun 15. päivän aamuna 2017, kun äidin elämä pysähtyi lähipellon laitaan. Eeron taistelu omastaan sitä vastoin oli alkanut.
Helikopterilla paikalle tullut FinnHEMSin ensihoitolääkäri Teemu Elomaa siirtyi ambulanssiin hoitamaan Eeroa, jonka tila oli poikkeuksellisen huono. Äiti joutui seuraamaan tajuttoman poikansa kamppailua kauempaa.
Elomaa mietti seuraavaa siirtoa. Vaikea aivovamma ja hälyttävän matala verenpaine olivat huono yhdistelmä, ja molemmat jo yksinään ovat traumapotilaiden yleisimpiä kuolinsyitä. Elomaan oli nopeasti turvattava aivojen riittävä verenkierto ja taisteltava pelastettavissa olevan aivokudoksen puolesta.
Lyhyen hapetuksen jälkeen Eero intuboitiin videolaryngoskoopilla lääkityksen turvin. Potilaan ennuste vaikutti epävarmalta: oli mahdotonta sanoa, kuolisiko poika pellonpientareelle vai saataisiinko hänet elossa jatkohoitoon sairaalaan. Kun hengitystiet oli varmistettu, Elomaa lähti sireenien säestämänä saattamaan potilastaan leikkauspöydälle Tyksiin.
Eeron isä sai tiedon työpaikalleen.
– Lasten kanssa osaa varautua elämän pieniin kolhuihin, mutta tällaista en ollut osannut odottaa. Meille ei uskallettu antaa minkäänlaista ennustetta.
Seuraavat viikot Eero pidettiin lääkkeellisesti koomassa. Vanhemmat viettivät päivät teho-osastolla ja kävivät kotona ainoastaan nukkumassa. Kotona mummu huolehti Eeron 10- ja 13-vuotiaista pikkusiskoista.
– Se oli raskainta aikaa. Tytöiltä ja sukulaisilta vaadittiin paljon, eikä Eero ollut millään lailla läsnä, äiti kertaa.
Joka aamu isä soitti teholle ja tiedusteli kuulumisia. Ja joka aamu vanhempia pelotti kuulla, mitä heille sairaalasta kerrottaisiin.
Kun aivopaineet viikkoja kestäneen hoidon jälkeen vihdoin tasaantuivat, kirurgit pääsivät leikkaamaan ruhjoutuneen jalan. Neljä viikkoa onnettomuuden jälkeen Eero herätettiin koomasta, minkä jälkeen hänet siirrettiin neurologiselle osastolle. Kuntoutuminen oli aluksi hidasta, ja ensimmäiset kolme kuukautta Eero makasikin liikkumatta paikoillaan.
Mutta kun vihdoin kaikki raajat hieman liikkuivat ja Eero jutteli lyhyitä lauseita, läheisten helpotus oli suuri.
– Ensimmäinen lause oli: täällä ei saa sapuskaa. Siitä tiesi, että olimme saaneet poikamme takaisin, Eeron äiti kertoo.
Marraskuun alussa Eero siirrettiin Salon aluesairaalaan, ja kuntoutuksessa tapahtui jättiloikka. Tuttu hymy palasi pojan kasvoille, ruoka alkoi maistua ja hän otti ensimmäiset askeleensa. Näkö palautui, puhe selkiintyi ja valveillaolo lisääntyi. Samalla, kun luontaiset taidot pikkuhiljaa palautuivat, Eeron motivaatio kasvoi. Jouluna hän pääsi käymään kotona.
Hoitotiimi piti tiukasti jumppaohjelmasta kiinni, vaikka välillä sairaalan käytävillä kuultiin kiroilua. Kahdessa kuukaudessa Eeron askeleet alkoivat kulkea päivä päivältä tukevammin ja apuvälineitä jätettiin matkasta yksi kerrallaan. Iloinen ja periksiantamaton asenne kirittivät kuntoutumista, joka on hämmästyttänyt kaikki.
– Ilman Salon henkilökuntaa Eero ei olisi noussut sängystä ylös. Olemme ylipäätään kiitollisia siitä, kuinka hienoja ammatillisia osaajia kohdallemme on osunut – sekä totta kai siitä, että poikamme on elossa, vanhemmat pohtivat.
Salosta Eeron hoitopolku vei Turun Kaskenlinnan sairaalan neurologiselle kuntoutusosastolle, josta hän kotiutui pysyvästi kahden viikon jakson jälkeen. Onnettomuudesta oli siinä vaiheessa kulunut vajaa puoli vuotta.
Nyt Eero kävelee ilman tukea ja valmistautuu palaamaan syksyllä kouluun. Henkilökohtaisen avustajan kanssa hän tekee lihasharjoitteita, käy kävelyllä ja VPK:ssa, lukee, harjoittelee matematiikkaa ja aktivoi lähimuistia muun muassa pelaamalla muistipeliä.
Perheen elämä on palannut uomiinsa arjen pienien ilojen myötä.
– Tuntuu hienolta, kun saa tehdä koko perheelle ruokaa, äiti kuvailee.
Eero muistaa törmänneensä autoon, mutta ei silti myönnä, että kolaria olisi koskaan tapahtunut. Asian käsittely on hankalaa, eikä äidin oloa helpota se, että pihassa seisoo uusi mopo – toistaiseksi vain korjaamista varten. Lääkäri on asettanut ajokiellon, sillä Eeron tasapaino ja refleksit eivät vielä riitä ajamiseen. Nuorenmiehen mieli kuitenkin jo kaipaa tielle.
– Se tuntuu kamalalta, äiti sanoo mutta naurahtaa perään. Elämä kantaa.