Kun australialainen HEMS saa hälytyksen keikalle, ajetaan tehtävä loppuun aina, jos potilaan tila sitä edellyttää. Suurien etäisyyksien maassa on mahdollista, että potilas ehditään kuljettaa lähimpään sairaalaan ennen kopterin saapumista paikalle. Kategorisesti tämä voisi luoda helpon ratkaisun – potilas on jo päässyt hoitoon eikä HEMSiä tarvita. Todellisuus on kuitenkin toinen – lähin hoitopaikka voi olla mikä tahansa pienen terveyskeskuksen tai kohtalaisen keskussairaalan välillä.
Kokemus on osoittanut tarpeelliseksi, että HEMS jatkaa potilaan luokse riippumatta tämän sijainnista, etenkin jos kyseessä on vammapotilas. Tämä on helppo ymmärtää suomalaisittainkin – esimerkiksi terveyskeskuksen valmiudet hoitaa monivammapotilasta ovat heikot missä vain, ja potilaan lopullinen hoito toteutuu vasta oikean hoitovalmiuden sairaalassa.
Perusteet tutkimuksista ja kotoperäiset kokemukset puoltavat näkemystä, että monivammapotilaan hoidon pitäisi toteutua traumakeskuksessa. Suomessa tämä tarkoittaa yliopistosairaalaa. Kysymys kuuluukin, tulisiko lääkäriyksikön ajaa keikka loppuun myös Suomessa vaikka keskussairaalaankin evakuoidun potilaan luokse? Moni potilas voidaan kuljettaa ohi keskussairaalan, jos HEMS-yksikkö kohtaa hänet sairaalan ulkopuolella. Tästä huolimatta ainakin osittain HEMS-yksiköiden hälytysalueet rajoittuvat keskussairaaloiden ulkopuolelle, syynä oletus potilaan nopeasta siirrosta sairaalaan ennen HEMS-yksikön saapumista. Tätä olisi hyvä tarkastella kriittisemmin – vain harvoin potilaan tila nimittäin edellyttää välitöntä hätäleikkausta (vuodon hallitsemiseksi) keskussairaalassa. Ja toisaalta jos alkuvaiheen selvityksissä ilmenee, että potilas on kärsinyt monivammautumisesta, on siirto korkeamman valmiuden hoitolaitokseen tällöinkin tarpeen. Ilmeisin tarve yliopistosairaalasiirtoon on potilailla, joilla on vakava aivo- tai rintakehävamma tai jotka tarvitsevat radiologista vuodon hallintaa.
Suomalaisissa sairaaloissa on valtavasti osaamista. On silti epätodennäköistä, että keskimääräinen alue- tai keskussairaala hoitaisi monivammapotilasta niin usein, että vuorossa olevan henkilöstön voisi olettaa hoitavan tilanteet aina rutiininomaisesti. Tämä pätee etenkin asetelmassa, jossa päivystyksessä työskentelee uransa alkuvaiheessa olevaa henkilöstöä. Tätä ajatellen olisi varsin loogista, että hätätilanteiden hoitoon keskittyneet ensihoitolääkäri ja ensihoitaja saapuisivat tukemaan paikallista hoitolaitosta ja avustamaan vääjäämättömässä jatkokuljetuksessa. Aiempaan kirjoitukseeni hoitolaitossiirroista viitaten, tällaisen sairaalan päivystykseen suuntautuvan ensihoitotehtävän myötä potilaan jatkosiirtoon saataisiin näin suoraan kokenut henkilöstö kuormittamatta sairaalan kapasiteettia.
Mitä haittoja tällaisesta menettelystä sitten on? Epäilemättä syntyy keskustelua siitä, kenelle tai minne potilas ”kuuluu”. Australialaiset kertovat omistushaluisista pienten sairaaloiden päivystäjistä, joille täytyy vakuutella potilaan tarvitsevan hoitoa korkeamman hoitovalmiuden sairaalassa…Toisaalta ylitriage johtaa yliopistosairaaloiden tai HEMS-yksiköiden liialliseen kuormitukseen. Vähäisen potilasmäärän – siis vakavasti loukkaantuneiden (tai sairastuneiden) – väheneminen entisestään vähentää kokemuksen kertymistä pienessä sairaalassa. Voidaan myös väittää, että HEMS-yksiköiden ensisijainen toiminta-alue on sairaalan ulkopuolella ja tällaiseen ”laajennettuun” tehtävään sitoutuminen vähentää valmiutta vastata muihin tehtäviin. Monivammapotilaita – etenkään pienempiin sairaaloihin kuljetettavia – ei vuositasolla liene Suomessa kuitenkaan niin monta, että tämä muodostuisi kuormitukseksi. Tavoite pysyy samana – tarjota mahdollisimman hyvää ensihoitoa – mutta toimintaympäristö vain monipuolistuu.
Keikan loppuun ajamisen voi tulkita myös toisin. Lyhyenä kaneettina havainto erittäin huonokuntoisten monivammapotilaiden hoidosta kentällä. On ollut mielenkiintoista nähdä australialaisen yksikön hoitaneen lukuisia potilaita, jotka vammaperäisen vuodon vuoksi ovat olleet käytännössä paineettomia kentällä, mutta selvinneet loistavasti aggressiivisen ensihoidon ansiosta. Siis potilaita, joiden kaulavaltimosykekään ei enää juuri tunnu, joiden verivolyymi on pääosin vuotanut, ja jotka jo sairaalan ulkopuolella aloitetun massiivivuotoprotokollan sekä kiireellisen operatiivisen hoidon myötä lopulta kotiutuvat hyväkuntoisina. Keikat on siis ajettu loppuun, kaikki käytettävissä olevat resurssit hyödyntäen – pitäen sisällään muun muassa poliisin lähisairaalasta kolaripaikalle tuomat veritäydennykset… Varsin kannustavia esimerkkejä tilanteista, joissa ei ole annettu periksi epätoivoisenkaan tilanteen edessä.
Antti Kämäräinen kirjoittaa blogia vuoden mittaisesta työjaksostaan lääkärinä Sydneyn HEMS-yksikössä Australiassa. Henkilökohtaisen oppimisen ja kehittymisen lisäksi hän tarkastelee kansainvälisesti laadukkaana tunnetun yksikön toimintatapoja ja ammentaa eväitä kotimaisen HEMS-toiminnan kehittämiseksi. Lisätietoa Sydneyn yksiköstä löytyy osoitteesta www.sydneyhems.com.