POTILASTARINA
Sen heräämisen Lauri Luukkonen muistaa lopun ikäänsä. Hän makasi sängyssä sairaalavaatteet yllään, vailla käsitystä siitä, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli. Kuultuaan hoitajalta, että hänet oli tuotu helikopterilla Meilahteen, hän kysyi: ”Liittyvätkö kaksipyöräiset asiaan?”
Kyllähän ne liittyivät. 41-vuotias Luukkonen, innokas enduroharrastaja, oli ollut ajelemassa pellolla vaimonsa kotiseudulla Virolahdella, kun matka oli äkkiarvaamatta päättynyt heinikon kätköissä lojuneeseen kivenmurikkaan. Vauhtia oli 130–140 km/h eikä Luukkonen nähnyt kiveä. Törmäyksen seurauksena hän lensi pyörän kyydistä ja iskeytyi pää edellä maahan.
Luukkosen onneksi paikalla olivat hänen anoppinsa sekä vaimonsa veli, jotka hälyttivät välittömästi apua. Luukkosen anoppi on ammatiltaan sairaanhoitaja, minkä lisäksi paikalle pikavauhtia saapuneista naapureista kaikilla oli hoitoalan koulutus.
”Minulla kävi järjettömän hyvä tuuri niiden ihmisten osalta, jotka avukseni tulivat. He osasivat toimia tilanteessa järkevästi ja oikein. Eivät yrittäneet irrottaa kypärää eivätkä lähteneet siirtämään minua.”
SAUMATONTA YHTEISTYÖTÄ YKSIKÖIDEN KESKEN
Nopeasti paikalle saapui myös ammattilaisten joukko: ensimmäisenä ensihoitoyksikkönä monitoimiyksikkö, jossa on hoitotason ensihoitaja ja palomies, jota seurasivat Kymenlaakson hyvinvointialueen lääkärimaayksikkö ja Vantaan FH10-lääkäriyksikkö helikopterilla. Lisäksi paikalla oli pelastusyksikkö ja kenttäjohtaja. Näistä tapahtumista Luukkonen ei itse muista mitään.
Kymenlaakson lääkäriyksikön ensihoitolääkäri Heli Lahtela hoiti Luukkosta paikan päällä. Lahtela kertoo, että Luukkosen tajunnantaso oli vaihdellut ja tämä oli ollut siinä määrin sekava ja levoton, että hänet täytyi turvallisuussyist nukuttaa. Potilaan suoniyhteyden avaaminen ja kipulääkitseminen, nukutus hengityskoneeseen sekä tukeminen tyhjiöpatjaan ehdittiin tehdä sopivasti ennen lääkärihelikopteriyksikön saapumista.
Lahtela otti yhteyttä FinnHEMSin lääkärihelikopteriyksikköön jo ollessaan matkalla onnettomuuspaikalle ja varoitti mahdollisesti tulossa olevasta hälytystehtävästä. Perillä tilannekuva tarkentui, ja hän varmistui siitä, että helikopterikuljetusta tarvittiin.
”Kyseessä oli traumapotilas, joka oli alkutilanteessa tajuton ja myöhemmin sekava, mikä viittasi päävammaan. Tämä tarkoitti jatkohoitoa Helsingissä Meilahden Siltasairaalassa, jonne kuljetus olisi maateitse kestänyt kauan ja ollut potilaalle riskialtista.”
Lahtela kertoo eri yksiköiden yhteistyön toimineen saumattomasti potilaan hyväksi. Tämän vahvistaa FH10-lääkärihelikopteriyksikön ensihoitolääkäri Johannes Björkman. Björkmanin johdolla potilas pakattiin helikopterikuljetusta varten ja kuljetettiin jatkohoitoon.
”Kommunikaatio toimi ja yhteistyö maayksikön ja FinnHEMSin yksikön kanssa meni hyvin yksiin. Liityimme mukaan tehtävään Helin soitettua, ja hän piti meitä ajan tasalla tilanteen kehittymisestä.”
ILMAKULJETUS MAHDOLLISTI SAIRAALAAN PÄÄSYN NOPEASTI JA TURVALLISESTI
Lahtela ja Björkman korostavat, että ensihoitovaiheessa aloitettu hoito on ensimmäinen askel potilaan toipumiseen. Erityisesti neurokriittisten potilaiden kohdalla on tärkeä päästä aloittamaan hoito nopeasti. Ennen sairaalassa tapahtuvia kuvantamisia ei myöskään vielä tiedetä, tarvitseeko vakavasti loukkaantunut potilas kiireellistä leikkaushoitoa.
Ensihoitovaiheen jälkeen varsinainen hoito ja kuntoutus tapahtuvat päivien ja viikkojen kuluessa sairaalassa. Luukkosen tapauksessa helikopteri mahdollisti sairaalaan pääsyn nopeammin ja turvallisemmin kuin se olisi ambulanssilla ollut mahdollista. Lentoaika Virolahdelta Meilahteen oli noin 45 minuuttia. Ambulanssikuljetus olisi kestänyt reilut kaksi tuntia, ja autoyksikkö olisi ollut tehtävällä poissa omalta alueeltaan useita tunteja.
”Paitsi että ilmakuljetus on nopean ja tasaisen kyytinsä vuoksi loukkaantuneelle potilaalle helpompi kestää, se vapauttaa myös paikallisen ensihoitoyksikön palvelemaan omaa aluettaan”, Björkman toteaa.
TOIPUMINEN ON EDENNYT HYVIN
Sairaalassa herättyään Luukkonen heilutteli ensi töikseen läpi sormet ja varpaat. Ne toimivat, hän havaitsi helpottuneena. Ei ollut käynyt kaikkein pahimmin. Mutta ei hän vammoitta ollut selvinnyt: selästä oli nikama murtunut ja okahaarake mennyt poikki, välilevyissä oli repeämiä ja lisämunuaisissa verenvuotoa, ja takaraivoon osunut isku oli aiheuttanut lievän aivovamman. Sairaalassa kului kuitenkin vain muutama päivä, jonka jälkeen Luukkonen pääsi kotiin toipumaan. Ensimmäisen viikon jälkeen pukeminen ja peseytyminen onnistuivat jo omin avuin, mutta lapsiperheen arjen pyörittäminen jäi joksikin aikaa puolison harteille.
Lääkäriautolla liikkuneen Kymenlaakson lääkäriyksikön toiminta sulautui Kouvolassa vuoden 2026 alussa toimintansa aloittaneeseen FinnHEMSin FH70-lääkärihelikopteriyksikköön.
”Vaimo on ollut oikea sankari”, kiittää Luukkonen. Kiitollinen hän on myös onnettomuuspaikalla ja sairaalassa häntä auttaneille ammattilaisille saamastaan hyvästä hoidosta. Lähtötilanteeseen nähden Luukkonen on kuntoutunut poikkeuksellisen nopeasti ja hyvin: neljän kuukauden kuluttua onnettomuudesta hän on jo palannut töihin, treenaa kuntosalilla ja on käynyt varovasti kokeilemassa enduroakin. Keho muistuttelee vielä kesken olevasta toipumisesta tavallista suurempana levontarpeena ja irtonainen okahaarake selässä rutisee epämiellyttävästi. Päällisin puolin Luukkonen on kuitenkin jopa ihmeen hyvässä kunnossa.
Niin lääkärit kuin Luukkonen itse arvelevat, että olosuhteisiin nähden vähäisiksi jääneistä vaurioista ja nopeasta kuntoutumisesta hän saa kiittää urheilullista elämäntapaansa ja monipuolista lajitaustaansa, sekä asiamukaisia suojavarusteita enduroa ajaessaan. Hän on harrastanut enduron lisäksi muun muassa thainyrkkeilyä ja amerikkalaista jalkapalloa. Joustava ja vahva keho on tottunut ottamaan vastaan iskuja. Kiitosta saavat myös onnettomuushetkellä yllä olleet varusteet: munuaisvyö, selkäpanssari sekä laadukas hiilikuituinen kypärä, joka meni iskun voimasta halki.
Lahtelaa ja Björkmania Luukkosen hieno toipumistarina luonnollisesti ilahduttaa. Ensihoidosta vastaavat lääkärit saavat harvoin saavat tietoa siitä, kuinka potilaalle lopulta käy ja kuinka toipuminen etenee sen jälkeen, kun tämä on toimitettu jatkohoitoon. Tällä kertaa sattuma puuttui peliin jalkapallokentän laidalla, jossa Luukkonen oli seuraamassa poikansa harjotuksia. Paikalla ollut Lahtelan työtoveri oli kylillä kuullut Luukkosen tapauksesta ja tuli jututtamaan tätä, minkä seurauksena Luukkonen vieraili myöhemmin lääkäriyksikön asemalla Lahtelaa tapaamassa. Tapaaminen toi Luukkoselle lisäselvyyttä tapahtumista, joiden aikana hän oli ollut tajuton.
ENDUROMIEHEN TARINA JATKUU
Traumoja tapahtuneesta ei miehelle jäänyt, ja vauhti ja adrenaliini viehättävät edelleen. Sydän sykkii moottoriurheilulle entiseen tapaan, ellei vieläkin voimakkaammin. ”Ei minusta postimerkinkeräilijää saa”, hän nauraa.
Rakas enduroharrastus siis jatkuu, eikä Luukkonen aio jatkossakaan elää pelon kautta.
”Enduro on laji, jossa pelkääminen on vaarallista. Kun oja tulee vastaan, ei pidä jarruttaa vaan lisätä kaasua, jotta pääsee yli. Jos takaraivossa on ajatus, että pitää varoa, keho jäykistyy eikä reagoi rennosti. Tästä seuraa helposti loukkaantumiskierre.”
Luukkonen korostaa kuitenkin, että oikeanlaista varovaisuutta on tärkeä noudattaa. Tärkeintä on, ettei koskaan aja yksin. Muitakin oppeja tapahtuneesta on jäänyt, erityisesti ajomaaston ja vauhdin vaikutuksesta turvallisuuteen.
”Pehmeä sänkipelto mielletään turvalliseksi, mutta kun menin jälkikäteen katsomaan onnettomuuspaikkaa, huomasin, että kaatumisen aiheuttaneen kiven kokoisia murikoita olikin pellolla paljon. Ja pellolla voi ajaa todella kovaa, jolloin kaatuessa tulee pahaa jälkeä kuten nyt kävi. Metsässä, jossa yleensä ajan, kaatumisia tapahtuu herkemmin, mutta ei metsäpolulla saa lähimainkaan samanlaisia vauhteja.”